joojoo maailman rumimmat korvapuustit olkaa hyvät :D:D:D maku oli kuitenkin ihan oikee, mutta kyllä vähän nauratti tarjota noita. Onneks eivät olleet ennen maistaneet/nähneet ja hyvää palautetta tuli. Varsinkin lapset tykkäs ihan "superbien"
Ollaan naurettu Barbaran kanssa kun täällä myydään churrojen lisäksi myös sellasia isompia churroja, joita ranskalaiset kutsuu Chichi:ksi. Googlatkaapa mikä chichi on espanjaksi. Ei oo mikään churro ei
No siltä nyt vähän näyttäis, että huomenna ois nokka kohti Suomea. Minne ihmeeseen tää aika on kadonnu??? Laukkukin on jo melkeen pakattu ja tuliaiset ostettu mut silti tuntuu ihan käsittämättömältä et huomenna pitäis oikeesti nousta lentokoneeseen ja sanoo heipat tälle maalle ja perheelle.
Mulla kävi niin hyvä tuuri tän perheen kanssa. Jo parin viikon jälkeen tunsin itteni tosi kotosaks täällä ja yhteiset kiinnostuksenkohteet (esim musiikki) on helpottanu niin paljon elämää täällä. Muistan, kun tänne tullessani junassa istu mies kahen poikansa kanssa ja kun toinen pojista jotain pelleili niin tää isä heitti sellasen napakan läpsäsyn pojan poskelle. Siinä vaiheessa muistan sen fiiliksen että apua mä oon oikeesti menossa toiseen maahan jonkun toisen perheeseen enkä tiiä yhtään näiden käytännöistä ja kurinpidosta yms. No, onnekseni saavuin maailman sympaattisimpaan ja huumorintajusempaan perheeseen ilman turhia riitoja ja huutamisia. Lapset on niin hyväkäytöksisiä ja oikeesti mukavia että tekee kyllä vähän pahaa sanoa huomenna heipat. Vanhempi näistä lapsista onkin tänään koko aamun tullu antamaan randomhaleja ihan out of nowhere <3 :D Vanhemmatkin sano, että mielellään pitäisivät mua täällä vielä pidempäänkin, mutta no, nää on näitä. Sanoinkin että jos vaan ois mahdollista elää kahta elämää samanaikasesti niin voisin jäädä tänne ja samalla elää Suomi-elämää kavereiden ja oman perheen kanssa...
Voin kyllä sanoa, että näiden kahen ja puolen kuukauden aikana oon muuttunu aika hurjasti. En välttämättä muiden silmissä niinkään (samat vanhat vitsit säilyny don't worry), mutta oma suhtautuminen elämään sitäkin enemmän. On mielettömän vapauttavaa elää hetki sellasta elämää, että päivän päähuolenaiheet on tyyppiä "kävisinkö tänään kävelyllä keskustassa vai metsässä". Olla paikassa, jossa oikeesti KUKAAN ei tunne sua ja käytännössä voit tehdä ihan mitä vaan koska kukaan ei tuu todennäkösesti kuitenkaan näkemään sua uudestaan. Olla maassa, jonka kieltä et aluksi ymmärrä kun ihan vähän ja joudut hoitamaan arkipäivän hommia sellasella elekielen, englannin ja ranskan sekotuksella. Ja niinhän tässä kävi, mitä kaikki mua varottelikin, että lähen just kun kieli alkaa luonnistua semisujuvasti.. Pari päivää sitte huomasin jopa oman englannin takkuilevan kun ei millään muistanut sanoja muutakun ranskaksi! Kyllä se vaan on fakta että jos jotain kieltä haluutte oppia niin menkää kyseiseen maahan. Oon rehellisesti oppinut täällä kahen kuukauden aikana enemmän kuin mun 8 vuoden kouluopintojen aikana (tärkeetä ja ei-niin-tärkeetä sanastoa). Mutta kyllä mä nyt voin jo sanoa pärjääväni ranskankielellä ihan hyvin.
Yksinäisyys on välillä painanut, mutta näin lyhyessä ajassa sitä ei oikeestaan jaksa surkutella sen enempää. Aluksi olin tosi aktiivinen kavereiden hankinnassa, mutta siinä kuukauden jälkeen jotenkin alko vaan tietosesti ottamaan chillimmin. Mulla on kuitenkin niin ihana kaveripiiri Suomessa ja täällä aika on kulunut ihan liiankin nopeesti näidenkin kavereiden kanssa ja yksin.
Huomenna siis kotiin palaa niin onnellinen, toivottavasti ainakin vähän itsenäisempi (katotaan kuinka nopeesti taannun takasin perheen vauvaksi..), yhtä kieltä ja kulttuuria rikkaampi Hanna.
Onneks päätin sittenkin lähteä Ranskaan enkä esimerkiks Australiaan. Ihan vaan siitäkin syystä, että tänne on onneks niin helppo palata käymään oikeestaan millon vaan.
